Johanna Friskberg
Olin ajatellut, ettei minusta olisi oikeaksi kuvaajaksi. Sitten vihdoin toteutin unelmani, ostin järjestelmäkameran ja menin kurssille. Ja jäin sille tielle. Totesin, että tämän voi oppia siinä, missä jonkun muunkin taidon. Viime vuodet olenkin opiskellut, ajatellut ja hengittänyt pelkästään valokuvausta ja sen mukanaan tuomia lieveilmiöitä, alati kasvavaa kameralaukkua, studiovaloja olohuoneessa, lautaselle jäähtyviä kuvausannoksia - ja uusia ystäviä. Nyt kuvaaminen on minulle ammatti, harrastus ja elämäntapa. Tässä niin kuin monessa muussakin asiassa minua ajaa eteenpäin jatkuva jano, uuden oppimisen nälkä. Toiset kuvat ovat, kuin lapsia; niitä suunnitellaan, kuvataan, säädetään valaistusta ja kuvataan uudestaan ja uudestaan. Sen jälkeen ne vahvistetaan kuvankäsittelyssä saamaan lopullisen identiteettinsä tai vaihdetaan kokonaan johonkin toiseen tyyliin. Synnytys voi olla pitkällistä tai palkitsevaa. Joskus taas täytyy vain osua täydelliseen hetkeen - ja kuva on siinä.